KATKERANSULOISTA
Veritipla ...ja toinen.
Hah! eipä sitä muistanutkaan, kireä pakkanen voi tirauttaa veren nenästä.
Kaksikon välillä kehittyy seuraavanlainen ajatuskulku: Talvi kukaties on entisensä, mutta sen oletusarvo on muuttunut. Ei tule hankittua toppahousuja ja on kynnystä kaivaa monot esille. Puheet ilmaston lämpenemisestä vaikuttavat sillä tavoin.
Mies ja nainen ovat jääneet vastikään työttömiksi ja päättävät nyt kuitenkin lähteä hiihtämään. Monoja ei löydy (ja he tietenkin ärtyvät)
...vasta kun seuraavana päivänä syvemmältä verkkokellarin pahvilaatikoista. Miestä lannistaa. Nainen sitä vastoin kerää sukset kainaloon ja sonnustautuu ulos. Kun hän palaa, hän harmittelee hiekotushiekkoja, mutta hänen poskilleen on noussut soma hehku. Mies muistaa nähneensä sen Hangon rannoilla huhtikuun tuulessa.
Parin tunnin kuluttua myös mies hankkiutuu ladunvarteen. Hän lähtee päinvastaiseen suuntaan kuin kumppaninsa. Latu on hyvä ja suksi toimii mainiosti. Tasapaino, rytmi, hengitys; fysiikka alkaa rakentua. Poukkoillut mielikin palailee raameihinsa. Mies tuntee iloa, olemassaolonsa vahvistuvan. - Pitkäkosken peltoaukeille! ... ja heittämällä!
Maisema avautuu. Mies kiihdyttää vastamäkeen ja haukkoo ahnaasti ilmaa
...ja, hän tutkii aistejaan, totta - hentoa pakokaasun katkua.
Horisontti aivan tutisee, kun raskaat lentokoneet ponnistelevat ilmaan.
Hän liu'uttelee takaisin vaimeaan metsään. Hakee oikeaa tunnelmaa. Muistaa pitkien hiihtojen itseensä vaipuneen keinunnan, sen, kun hetken kiinnikkeet alkavat höltyä... ... ...
...Juri Savvatejev, Vienan Karjala, yli 20 vuotta sitten ...Hiihdätkö? oli vanhempi tutkija kysynyt. Pitäisi, muistaa mies ajatelleensa häpeillen. Elämäntavoissa oli ollut toivomisen varaa... Savvatejev esitteli kallioon hakatun hiihtokohtauksen, tutun kuin itse sivakoidun... hän samaistuu noihin kivikautisiin hiihtäjiin, pohjoisen alkuperäiskansan jälkeläiseksi...
Latu nousee metsästä ylikulkusillalle. Alla jylisevät Helsinkiä kiertävän kehätien katkeamattomat valovirrat. Hän ajattelee sademetsäintiaaneja.
Hiihtäjä riisuu huurtuneet silmälasit taskuunsa. Kehätie näyttää loimuavan punaisena ja valkoisena. Muutama työntö ja hän on taas metsän sylissä. Ladulla kotiin;
raiteella huomisiin. Rinnalle nousee tanakkaa staccatoa pistelevä sitkas ukko, hartiat korkealla, leuka painuksissa. - Latu on tolaltaan tuolla edessä, ukko urahtaa. - Ja se on aika hötöä. Että jos tulee suoja, pohja pettää. Anorakkiin pukeutunut tyttö kysyy suuntaa.
Matkan edistyessä latu tosiaan käy ujoksi, se hakeutuu penkkaan ja katoaa sitten kokonaan. Metsään on raivattu työmaa-alue. Mies eksyy totaalisesti. Luovuttaa. Kävelee.
Heti kotioven takana eteisessä on tyttö kännykkä kädessään. - Me oltiin vähän huolissaan, oltiin just soittamassa. Miehen sydän läikähtää lämpimästi. Suihkuun hän kuulee kun nainen tulee kotiin. Tyttö ja poika kertovat, mies oli eksynyt, mutta kaikki on nyt hyvin. Miestä nolottaa hieman.
Hän petaa puolelleen ylimääräisen peiton. Ulkona paukkuu pakkanen. Vain tätä vaillako hän oli ollut. Koti on tyyni. Aamulla nainen tuo hänelle kahvin vuoteeseen.
-----------------------------------
Teksti on kirjoitettu Yasunari Kawabatan novellikokoelman Kämmenenkokoisia tarinoita hengessä. Anorakki on alkujaan inuiittien asuste.
