TAHTIPUIKKO

Pakoon päälle kaatuvaa maailmaa. Kihniöön, hiekkatien päähän. Valokeilat heittyvät rannasta alkavalle jäälle, ja sammuvat.

Astumme hiljaisuuteen. Yössä kiirii matalia vonkaisuja. Jumahtelee. Sointuvasti ja aavemaisesti. Järven jää laulaa, kuin toisilleen huhuilevat valaat.

huhuilevat valaat

Toivoisin että jokainen kuulisi sen joskus. Pakkasessa pingottuvan ja halkeilevan jääkannen. Jalkojen juureen räksähtäen repeytyvän railon. Linnunradan alla.

linnunradan alla 

Aamulla jäälakeus hohtaa ylimaallista valkeutta. Etäämpänä maisemassa näen tumman pisteen. Ympärillään avaruus, yllään taivaan sini. Solitude.

solitude

Mietin tuota meditatiivista asetelmaa. Universumin äärissä pieni ihminen. Tuuli selkänsä takana, keskittyen pieneen pyöreään avantoon. Tunnustellen aliseen maailmaan.

alises' maailmas

Kymmenkunta ahventa, soppakalat, näkyy hän saaneen. Ikiaikaisuus. Voisimme puhella vaikka kuinka muinaisen pilkkijän kanssa. Tuo tuttu ranneliike, tahtipuikkoa niiailee.

ken tahtipuikkoa niiaa

Pyhäniemessä, tuossa sivussa, olen nähnyt kivikauden nuotiopohjasta esille vierähtävän kalan nikaman. Ja tässä selällä, tuulen ajavan lumipyörteitä edelläni, hiihdellyt hopeiseen usvaan.

täky hopea kiiltää

Ihmetellyt jäähän kasvaneita lumikielekkeitä myrskyn jälkeisenä päivänä; karheita kidekukkasia pakkasaamuna; kirjoittanut hankeen viestejä tyhjään yksinäisyyteen.

tyhjäs yksinäisyydes

Selkäpiihin aikojen saatossa iskostunutta kauneusaistia, kodinomaisuuden iki-ideoita. Ajatustyökalu / global warming: pohjoinen pikkutikan poikanen Saharassa. Kuis siinä sitte suu...?

helpottaa mättää

TAVAA: Pi-täi-si, pan-na, suu, säk-ki-ä, myö-ten! Mutta kun nyt siellä säkissä on turhan monta maapalloa. Hölmöläisen hommaa!

on pohjaton

Sidot jääpiikit kenkiin. Tempaiset seinustalta potkukelkan ja polkaiset jäälle metrisiin liukuihin. Kaksi koiraa varjoina vierelläsi, riemuiten, kuonot tuulta halkoen. 

  ikävä

Irti... hoo! Täältä tullaan! Terveh Tulevaisuus!

    ...ja tahtipuikol töitä

      Ilmarisen   *

           Ahdin    *  *

                       ja ihmisen   * *  

               valtakunnas   **

    * **

 vallas   *

                                    * 

------------------------------------------

Kivikautinen esineryhmä - tuura, tuurat - on liitetty jääkalastukseen ja avannon tekemiseen. Pilkkiminen voi olla myös karnevalistinen tapahtuma, vertaa esim. Kihniön näkökulmasta suhteellisen läheinen, Tuurin valtavan kyläkaupan Miljoonapilkki.

 

TAIVAAN MANNAA

Minulle lumi on ihanin luonnon ihme. Se kohottaa mielen; iloiset talvileikit ja hiljainen helmiäiskauneus. Tänä talvena lumi ja pakkanen ovat kuitenkin antaneet odottaa itseään ja se mitä sanomalehdissä kirjoitetaan hämmentää. Huolestuttaahan se, ilmasto, sanoo naapurin tyttökin.

Kun minä olin nuori, kerrottiin lumesta erikoista tarinaa. Sanottiin nimittäin, että lumi on ennen ollut jauhoa. Että jauhotomua oli tuiskunnut ammoin taivaista kuin lunta ikään, lojunut pitkin maita ja mantuja. Jumala oli käskenyt: vain munankuorella sopii ihmisen ammentaa sitä elantonsa lisiksi ja turviksi.

Matti, rehvakka mies, ei kuitenkaan tyytynyt osaansa. Omapa on onneni koetella. Niin meni ja kouri yön salassa parasta nisujauhoa tynnöriin. Kauhoi ja kohta hikimärkänä lapioi. Matti paisui lihavaksi ja myi rahaa vasten minkä ei jaksanut syödä. Seuraavana talvena taivaan valkoinen manna muuttui ihmisten käsissä vedeksi.

Taas ollaan saman ikuisuuskysymyksen äärellä. Joku ahnehtii maallista hyvää, ei välitä kohtuudesta. Vanha kansa pelkäsi nälkää, minä kai synkeyttä. Ovatko lumihiutaleetkin kohta vain paperikoristeita ikkunassa? Kosketti kovin, kun se ilmestyi näkyviin. Viisas tyttö. Kuuntelee ja miettii.

----------------------------------

Tässä teoksessa on tutkittu tieteen ja taiteen - kansatieteen ja sarjakuvataiteen - mahdollisuutta kommunikoida yhdessä. Teksti: Harri Nyman / Piirros ja sarjakuvaluonnos: Sanna Vilmusenaho. Sisältö pohjautuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon tallennettuun talven syntytarinaan.

KATKERANSULOISTA

Hahtuvainen lumi kirahtelee jalkojen alla. Syksy on viimein kääntynyt talveksi ja kaunis ilma on houkutellut miehen ja pojan sunnuntaikävelylle.
          Veritipla ...ja toinen.
          Hah! eipä sitä muistanutkaan, kireä pakkanen voi tirauttaa veren nenästä.
Kaksikon välillä kehittyy seuraavanlainen ajatuskulku: Talvi kukaties on entisensä, mutta sen oletusarvo on muuttunut. Ei tule hankittua toppahousuja ja on kynnystä kaivaa monot esille. Puheet ilmaston lämpenemisestä vaikuttavat sillä tavoin.

Mies ja nainen ovat jääneet vastikään työttömiksi ja päättävät nyt kuitenkin lähteä hiihtämään. Monoja ei löydy (ja he tietenkin ärtyvät)
          ...vasta kun seuraavana päivänä syvemmältä verkkokellarin pahvilaatikoista. Miestä lannistaa. Nainen sitä vastoin kerää sukset kainaloon ja sonnustautuu ulos. Kun hän palaa, hän harmittelee hiekotushiekkoja, mutta hänen poskilleen on noussut soma hehku. Mies muistaa nähneensä sen Hangon rannoilla huhtikuun tuulessa.

Parin tunnin kuluttua myös mies hankkiutuu ladunvarteen. Hän lähtee päinvastaiseen suuntaan kuin kumppaninsa. Latu on hyvä ja suksi toimii mainiosti. Tasapaino, rytmi, hengitys; fysiikka alkaa rakentua. Poukkoillut mielikin palailee raameihinsa. Mies tuntee iloa, olemassaolonsa vahvistuvan. - Pitkäkosken peltoaukeille! ... ja heittämällä!
         Maisema avautuu. Mies kiihdyttää vastamäkeen ja haukkoo ahnaasti ilmaa
         ...ja, hän tutkii aistejaan, totta - hentoa pakokaasun katkua.
Horisontti aivan tutisee, kun raskaat lentokoneet ponnistelevat ilmaan.

Hän liu'uttelee takaisin vaimeaan metsään. Hakee oikeaa tunnelmaa. Muistaa pitkien hiihtojen itseensä vaipuneen keinunnan, sen, kun hetken kiinnikkeet alkavat höltyä... ... ...
          ...Juri Savvatejev, Vienan Karjala, yli 20 vuotta sitten ...Hiihdätkö? oli vanhempi tutkija kysynyt. Pitäisi, muistaa mies ajatelleensa häpeillen. Elämäntavoissa oli ollut toivomisen varaa... Savvatejev esitteli kallioon hakatun hiihtokohtauksen, tutun kuin itse sivakoidun... hän samaistuu noihin kivikautisiin hiihtäjiin, pohjoisen alkuperäiskansan jälkeläiseksi...
          Latu nousee metsästä ylikulkusillalle. Alla jylisevät Helsinkiä kiertävän kehätien katkeamattomat valovirrat. Hän ajattelee sademetsäintiaaneja.

Hiihtäjä riisuu huurtuneet silmälasit taskuunsa. Kehätie näyttää loimuavan punaisena ja valkoisena. Muutama työntö ja hän on taas metsän sylissä. Ladulla kotiin;
          raiteella huomisiin. Rinnalle nousee tanakkaa staccatoa pistelevä sitkas ukko, hartiat korkealla, leuka painuksissa. - Latu on tolaltaan tuolla edessä, ukko urahtaa. - Ja se on aika hötöä. Että jos tulee suoja, pohja pettää. Anorakkiin pukeutunut tyttö kysyy suuntaa.
          Matkan edistyessä latu tosiaan käy ujoksi, se hakeutuu penkkaan ja katoaa sitten kokonaan. Metsään on raivattu työmaa-alue. Mies eksyy totaalisesti. Luovuttaa. Kävelee.

Heti kotioven takana eteisessä on tyttö kännykkä kädessään. - Me oltiin vähän huolissaan, oltiin just soittamassa. Miehen sydän läikähtää lämpimästi. Suihkuun hän kuulee kun nainen tulee kotiin. Tyttö ja poika kertovat, mies oli eksynyt, mutta kaikki on nyt hyvin. Miestä nolottaa hieman.
          Hän petaa puolelleen ylimääräisen peiton. Ulkona paukkuu pakkanen. Vain tätä vaillako hän oli ollut. Koti on tyyni. Aamulla nainen tuo hänelle kahvin vuoteeseen.

-----------------------------------

Teksti on kirjoitettu Yasunari Kawabatan novellikokoelman Kämmenenkokoisia tarinoita hengessä. Anorakki on alkujaan inuiittien asuste. 

WINDSUITFINN

On myöhä, 18 astetta pakkasta. Juoksen 3 km pururataa mieli tyhjänä. Kestää hetken ennen kuin havahdun. Kyllä, metsässä huhuilee joku. – Excuse me! Hidastan. – Do You know english? Pysähdyn. – I need to get to Ida Ahlbergin tie.

Lähdemme palaamaan naisen jalanjälkiä lumiseen metsään. Ratkon saamaani suunnistustehtävää, ja alan herätä lenkin keskeyttäneeseen kohtalon oikkuun. – And where are You from? kangerran kohmeisesti. – India.

Hän on Suomessa neljättä päivää, tullut opiskelemaan Aalto-yliopistoon. Tämä on ensikosketus lumeen ja pakkaseen. Hän on ymmärtänyt bussikuskin ohjeet väärin ja eksynyt matkalla asuntoonsa.

Sillan jälkeen hän ojentaa reppuaan, ei saa pieniä osia auki, ja pyytää lisähanskoja. Annan omani. Hän tuskittelee hilpein elkein, sellaisin, kuin sormet ja varpaat jäässä tuskitellaan. Neuvon pyörittelemään käsivarsia, jotta veri pakkautuisi sormiin. Nainen pyörittää hanakasti.

– But how can You be running out here? on hänen vuoronsa ihmetellä. – I love winter and snow and freezing weather. Kerron, että olen itsekin opiskellut yliopistossa, jopa tutkinut talvea ja sen merkitystä pohjoisessa identiteetissä. Ilmastonmuutos – You know, tiedättehän!

Kuin ihmeenkaupalla tulemme ulkoilualueen poikki suoraan hänen kotiovelleen. Hän kiittelee kovin. Lenkillä minua huvittaa, tuulipukusuomalainen pelasti bollywoodin eksykkään, yliopistoneidon. Ehkäpä talven henget kutsuvat minua jälleen kirjoittamaan, mietiskelen.

-------------------------------------
Tuulipuku on englanniksi shellsuit. Sana windsuitfinn on sattumuksen inspiroima käännösarvaus.