Juhani Aho kirjoitti lastuja. Minä ajattelin yrittää lumihiutaleita. Sitä miten talvikokemukset kirjallistuvat pieniksi tarinoiksi. Nämä ovat talventuntoja kansatieteilijän näppäimistöltä.

Otsikkokuva on arkinen ja arki on kansatieteen tutkimuskenttä. Tämän ikkunan takana raottelin lastenhuoneen verhoja kymmeniä vuosia takaperin - josko maa olisi jo valkoinen.

sunnuntai 27. syyskuuta 2026

YLLÄTYS

Mies makaa usein sängyllään. Katselee ikkunaa ja huoneensa seiniä. Ulkona on lehteviä puita. Hieman kauempana näkyy harjulle nousseen metsän reuna ja kaistale taivasta. On ruska. Kun lehdet putoavat, naapurin pihapiirin harjakatot erottuvat paremmin.

Mies on rakentanut perheen kissalle verkkohuoneen terassille. Eläin kulkee ulos ja sisään miehen huoneen ikkunan kautta. Öisin se istuu verkkohuoneen tasolla tuntikausia liikahtamatta. Nyt se on havainnut jotain, ääntelee ja kurottelee kohti katonrajaa.

Sängyltä näkyvät huoneen seinät ovat tyhjät ja valkoiset. Miehen peräseinälle askaroiman kirjastoparven jykevät kannatinpalkit antavat tyhjyydelle raameja. Nekin ovat valkoiset. Hän on kokeillut seinilleen tauluja, mutta huonolla menestyksellä. Nyt taulut ovat varastossa.

Mies ja vaimo istuvat autossa. He ovat matkalla maalle naisen vanhempien luokse. Mies ajaa. Hän on rasittunut töistä ja hänen ajatuksensa kiertävät kehää. Nainen rikkoo hiljaisuuden. - Saat ensi viikolla yllätyksen, hän sanoo.

Torstaina, miehen tullessa illansuussa kotiin, vaimo sanoo: käyppä katsomassa huoneessasi. Mies muistaa viikonlopun puheet yllätyksestä. Hän menee huoneeseen ja katselee ympärilleen. - Pöydällä, sanoo vaimo. Pikkuhiljaa mies oivaltaa. Taulu sulautuu ihmeen hyvin ympäristöönsä.

Mies hakee kirjahyllystä Yasunari Kawabatan kirjan Lumen maa. Toden totta, kirjan kansikuvassa on paljon samaa. Vaimokin ilahtuu. Yksi miehen lempikirjoista. Myöhemmin hauskasta yhteensattumasta kerrotaan myös perheen aikuisille lapsille. Taulu oli osunut naisen silmiin pariskunnan asuman pikkukaupungin galleriassa. Muutaman päivän mietittyään hän pistäytyi ostamassa sen.

Taulu ei oikeastaan esitä mitään ihmeellistä. Lumisen pellon reuna ja pellon rajasta alkava metsä: tummia puunrunkoja ja risukkoa. Metsän hämärä syvenee pimeydeksi. Hämärästä vaivoin erottuvien risujen yläpinnalla näkyy aavistus vasta satanutta lunta. Metsän lumipohjan varjoissa on kellertävää: voisi olla kevättalvisen notkelman vettyvää lunta, mies tuumii.

Kuva-aiheen etualalla voi erottaa ladun ja ehkä sauvojen painalluksia. Tunnelma on miehelle tuttu. Hän on hiihdellyt vastaavissa oloissa lukemattomia kertoja. Ei mikään komea näkymä, vaan pikemminkin tuiki tavallinen. Akvarelli on toteutettu hillitysti. Se tuntuu löytävän rauhan ja huomionarvoisen lähellä olevasta ja itsestäänselvästä.

Lauantaina siivotessaan mies löytää taulukoukun ja ripustaa teoksen huoneensa seinälle. Se sijoittuu kirjoituspöydän yläpuolelle, kulmittain ulos antavan ikkunan oikealle puolelle. Kehykset ikään kuin rajaavat valkoiseen seinäpintaan ruudun, jonka maailma liukuu varjojen elävöittämästä valkoisesta hangesta pimenevän metsän hämäräksi.

Vaimo on lähtenyt pääkaupunkiin kirjapiiriin. Kissa on nukahtanut nojatuoliin. Onkohan kukaan koskaan ostanut minulle taulua, miettii mies mielessään. On sunnuntai, on sees.

-----------------------------------
Teksti on kirjoitettu Yasunari Kawabatan novellikokoelman Kämmenenkokoisia tarinoita hengessä.